HTS:N JUTTUSARJA | Maapigmentit, myrkyt ja ilmaisun vapaus – kestävän kuvataiteen paradoksi

Muun yhteiskunnan tavoin kestävyys on päivänpolttava aihe myös kuvataiteen kentällä. Taiteilijat ovat usein hyvinkin valveutuneita asian suhteen ja käsittelevät teoksissaan ympäristöön ja kestävyyteen liittyviä teemoja. Kuitenkin taiteilijan voi käytännössä olla varsin haastavaa toimia kestävästi, vaikka tietoa ja halua löytyisikin. Olisiko parempi käyttää maatuvia ekologisia maapigmenttejä vai jopa vuosisatoja kestäviä mutta ympäristölle haitallisempia öljyvärejä? Käyttääkö kierrätysmateriaaleja, jotka saa edelleen kiertoon? Vai pitäytyäkö alun perinkin ekologisissa raaka-aineissa ja yksinomaan ympäristöystävällisissä menetelmissä? Ja kaiken ytimessä vaikuttaa taiteellinen vapaus, taloudellisista realiteeteista puhumattakaan.

Helsingin Taiteilijaseuralle myönnettiin kesän 2022 alussa Ekokompassi-sertifikaatti, jonka myötä seura on sitoutunut huomioimaan toimintansa ympäristövaikutuksen, tekemään konkreettisia valintoja ympäristön hyväksi sekä kehittämään toimintaansa jatkuvasti entistä ympäristötietoisemmaksi. Suurena paikallisena toimijana seuralla on myös suuri vastuu jäsentensä, henkilökuntansa ja asiakkaidensa osallistamisessa tähän kaikessa toiminnassaan niin gallerioissa, Taidelainaamossa, kuvataidekoululla ja kurssikeskuksessa kuin hankkeissaan.

Kestävyyteen liittyvien kysymysten parissa työtään tekevät myös Helsingin Taiteilijaseuran jäsentaiteilijat, joista haastattelimme kahdeksaa. Kestävä kuvataide on monisyinen, ristiriitainenkin asia, ja siitä tämä juttusarja kertoo.

 

Teksti: Aura Jaakkola
Kuvat: Laura Kansanen-Stavale

 

 

Taidegraafikon näkökulma:
Morsinkoa ja mataraa kotipihalta
– pigmenttien omavaraisuudella kohti kestävyyttä

Emma Peura | Helsingin Paperipaja

 

Kuvataiteilija Emma Peura_Kuvaaja Laura Kansanen-Stavale

Kuvataiteilija Emma Peura työhuoneellaan

 

Helsingin Roihupellossa sijaitseva Helsingin Paperipaja on ainoa Suomessa toimiva paperin valmistamiseen keskittyvä paja, jonka tavoitteena on löytää uusia nykypaperitaiteen ilmaisumuotoja ja materiaaleja. Yhdistys ylläpitää paperinvalmistustyöpajaa sekä vuokraa kolmea työhuonetta jäsentaiteilijoilleen. Taiteilijat voivat valmistaa pajalla länsimaalaista sekä japanilaista happovapaata paperia taidemateriaaliksi. Pajalla järjestetään myös paperinvalmistuskursseja.

Paperipajan asiakaskunta on painottunut ammattikuvataiteilijoihin, mutta paja on yhteisö kaikille kädentaidoista ja ekologisesta taiteentekemisestä kiinnostuneille.

Jututimme taidegraafikko Emma Peuraa, yhtä pajan perustajista, paperinvalmistuksen ja taidegrafiikan kestävyydestä.

 

Metsäsyövytyksellä hitaampaa taiteen tekemistä

 

“Olen tutkinut omavaraisuuden ajatusta taiteellisessa työskentelyssäni. Tämä näkyy käyttämissäni materiaaleissa ja tekniikoissa. Paperin- ja värinvalmistus ovat nyt työskentelyni keskiössä. Olen hidas tekijä, sillä haluan perehtyä tekniikoihin ja materiaaleihin rauhassa. Haluan esimerkiksi käyttää tulevaisuuden teoksissani sinistä, joten olen kesän viljellyt kotipihallani morsinkoa ja uuttanut sen lehdistä indigo-pigmenttiä. Mataraa olen kasvattanut nyt pari vuotta. Ehkä ensi kesänä saan sen vanhimmista juurista punaista pigmenttiä.”

Peura haluaa kyseenalaistaa sen, kuinka nopea ja tuottelias taiteilijan tulisi olla tässä maailmassa, joka on jo täynnä esineitä, asioita ja tavaroita. Kuinka paljon valmiita teoksia, tauluja, fyysisiä kappaleita oikeasti täytyy valmistaa vaikkapa vuodessa? Millainen määrä teoksia olisi ekologista ja kestävää?

Taiteilija on kehittänyt metsäsyövytystekniikan, jossa luonto osallistuu taidegrafiikan prosessiin hyvin konkreettisesti. Hän on haudannut kuparilaattoja maahan tai esimerkiksi suohon useammaksi vuodeksi, jolloin maan happamuus sekä ilma ovat syövyttäneet kuvioita kuparilaatalle. Laatat hän on sitten vedostanut perinteiseen taidegrafiikan tapaan paperille.

“Metsäsyövytys-teoksissani pyrin hidastamaan itseäni entisestään, sillä menetelmässä pelkän grafiikanlaatan valmistumiseen saattaa kulua vuosia. Minulla on kuparilaattoja, jotka ovat olleet metsässä ‘syöpymässä’ nyt neljä vuotta. Sekin tuntuu vielä lyhyeltä ajalta. Laatat saavat kerätä metsän energiaa itseensä, kunnes olen valmis hakemaan ne vedostusta varten.”

Peura pyrkii käyttämään luonnonmateriaaleja aina kun se on mahdollista ja tarkoituksenmukaista. Paperiteosten materiaalina hän käyttää esimerkiksi kuituhamppua, pellavaa sekä kierrätyspuuvillaa. Osan kuitumateriaalista hän on ostanut, mutta hän on myös kerännyt niitä itselleen merkityksellisistä paikoista tai kasvattanut materiaalit itse.

“Pyrin välttämään muovia siinä määrin kuin se on mahdollista. Serigrafiavedoksissa käytän painovärinä akryylin sijaan temperaa ja tärkkelysliimoja. Muovittomien värien käyttö lievittää omaa ilmastoahdistustani, ja on myös mielekästä etsiä näitä vaihtoehtoisia materiaaleja. Olen vaikeillut serigrafiatekniikan käyttöä, sillä siinähän käytetään muovipohjaista emulsiota sekä terveydelle ja ympäristölle haitallisia kemikaaleja. Seulalta pesty emulsio valuu viemäriin ja sieltä mereen. Tämä ajatus häiritsee minua. Ainakin käyttämäni painoväri on ekologista.”

Pigmentteinä Peura käyttää sekä kaupasta saatavia että itse valmistamiaan: avokadon kivistä ja kuorista saa uutettua vaaleanpunaista, hänelle tärkeästä metsästä poimitusta hiekasta saa pestyä ruskeita sävyjä, ja ystävän lapsuudenkodin savusaunan katosta puolestaan saa kerättyä nokimustaa.

“Materiaalien kerääminen, valmistaminen ja tutkiminen on minulle antoisa työvaihe taiteen tekemisen prosessissa. Materiaalin päätymisessä teokseen asti saattaa kulua pitkäkin aika. Haluan esimerkiksi, että sinisellä värillä on teoksessa jokin merkitys, muukin kuin se, että olen valmistanut värin itse. Väri odottelee arkistoissani hetkeä, jona löydän sille merkityksen teoksessa.”

 

Myönnytyksiä tarinallisuuden ehdoilla

 

Peura toteaa, että taideteoksen suurimpia vihollisia ovat auringon UV-säteet sekä ilmankosteus. Asianmukaisesti kohdeltuna ja säilytettynä paperi on erittäin hyvin aikaa kestävä materiaali. Kehystetyissä teoksissaan taiteilija käyttää UV-suojallista lasia. Toisinaan hän käyttää myös vanhoja kehyksiä, jotka eivät välttämättä ole happovapaita. Näissä teoksissa kehykset ovat tarinallisesti osa teosta: kehykset saattavat olla esimerkiksi hänen mummolansa jäämistöstä, ja kantavat näin mukanaan muistoa isovanhemmista. Tällaisissa teoksissa Peura tekee ”myönnytyksen” teoksen säilyvyyteen, sillä kehysten tarinallinen sisältö on tärkeämpi kuin paperiteoksen kestävyys. Mutta tekeekö teoksesta huonomman se, että sen elinkaari saattaa olla lyhyempi? Tarvitseeko kaiken säilyä ikuisesti?

“Käytän vielä tehdasvalmisteisia japaninpapereita, jotka on tosiaan tilattava Japanista. Papereilla on siis melkoinen hiilijalanjälki verrattuna lähikuiduista käsin valmistettuun paperiin. Näillä papereilla on kuitenkin ominaisuuksia, joita en osaa replikoida itse valmistamissani papereissa – vielä.”

Hän kertoo japanilaisten papereiden olevan erittäin laadukkaita ja sitä kautta kestäviä, minkä hän kokee kompensoivan niiden hiilijalanjälkeä hieman. Niille valmistetut teokset säilyvät pitkään eivätkä muutu roskaksi niin pian, minkä vuoksi niiden käyttö on Peuralle toistaiseksi mielekästä.

“Kestävyys voi tarkoittaa niin montaa eri asiaa. Taidegrafiikan menetelmissä käytetään lukuisia erilaisia pohjusteita, liuottimia, väriaineita, puuta, metallia, muovia, paperia, liimoja… huomaan jättäneeni jotkut tekniikat taka-alalle siksi, että niissä käytetään niin paljon esimerkiksi liuottimia ja muovia. Mutta missä kulkee raja? Pitäisikö kyetä työskentelemään täysin ilman liuottimia tai muovia, jotta työprosessi olisi kestävällä pohjalla? Sitä mietin paljon. Teen edelleen myös serigrafiavedoksia, ja yritän löytää vaihtoehtoisia, kestävämpiä tapoja käyttää tätä menetelmää.”

Pyrin valmistamaan materiaaleja vain sen verran mitä itse tarvitsen. Otan luonnosta vain sen, mitä tarvitsen, ja otan sen niin, etten vahingoita luontoa. Jos vaikkapa löydän hyvän värikasvin, en kyni löytöpaikkaa matalaksi.

Peura myös käsittelee kestävyyttä teemana taiteessaan, esimerkiksi Lokan tekojärveä käsittelevissä teoksissaan: altaan alle hukkui kyliä, metsiä, soita, koteja. Teokset kysyvät, mikä on se hinta minkä olemme yhteiskuntana valmiita maksamaan elintasostamme. Kuinka kestävää on valjastaa ympäristömme energiantuotantoon tällä tavalla, traumatisoimalla metsiä ja ihmisiä? Onko se tosiaan se paras ja kestävin keino, hukuttaa hiilinielumme? Muissa teoksissaan taiteilija kertoo käsittelevänsä kestävyyden teemaa käyttämiensä materiaalien kautta.

 

Paperipajan tulevaisuus valoisa

 

Erilaisia papereita Helsingin Paperipajalla_Kuvaaja Laura Kansanen-Stavale

Käsintehtyjä papereita Helsingin Paperipajalla

 

“Kiinnostus paperinvalmistusta kohtaan on ollut nousussa jo jonkin aikaa. Avasimme tänä vuonna jäsenhaun, ja iloksemme hakemuksia on tullut mukavasti, myös Helsingin ulkopuolelta. Aloittaessamme meitä oli kuusi, nyt meitä on 14. Toimintaamme on osallistunut monenlaisia kuvataiteen ammattilaisia: piirtäjiä, maalareita, taidegraafikoita, valokuvaajia ja mediataiteilijoita. Yhdistävä tekijä on ollut kiinnostus ekologiseen tekemiseen nykytaiteen kontekstissa: vanhan taidon kunnioittaminen ja sen soveltaminen nykytaiteeseen. Yhteisö on iältään ja taiteellisilta lähtökohdiltaan sopivan heterogeeninen, mikä synnyttää kiinnostavaa ja monipuolista keskustelua. Jäsenemme Irma Tonteri muistaa edellisen ‘paperinvalmistusaallon’, joka oli kolmisenkymmentä vuotta sitten. Silloin perustettiin useitakin paperinvalmistuspajoja, joissa taiteilijat halusivat valmistaa esimerkiksi grafiikanpaperia. Ekologisuus kiinnosti myös silloin taiteilijoita, mutta se ei ollut samalla tavalla tapetilla ja keskiössä kuin tänä päivänä. Minusta on mielenkiintoista, miten erilaiset motivaatiot voivat johdatella saman tekemisen, kuten paperinvalmistuksen, äärelle. Toivottavasti tämä uusi aalto kantaa vielä pitkälle!”

“Tältä aihepiiriltä – ekologisuus ja kestävyys taiteessa – ei voi enää ummistaa silmiään. Sitä voi alkaa lähestyä itselle mielekkäällä tavalla, joka ei halvaannuta tekemistä. Vaikka ei temaattisesti käsittelisikään näitä asioita omassa taiteessaan, niin niitä voi silti pohtia.”

Peura kannustaa keräämään tietoutta materiaaleista ja pohtimaan mitä oikeasti työskentelyssään tarvitsee ja mitä ei – niin määrällisesti kuin laadullisesti. Muovinkaan käyttöä taiteessa hän ei pidä automaattisesti pahana asiana, sillä sekin voi olla teoksen sisällön ja käyttötarkoituksen kannalta perusteltu materiaali. Hänestä tärkeintä on osata perustella tiettyjen materiaalien käyttö, ja tähän tarvitaan tietoa. Kun ottaa materiaalivaihtoehdoista selvää ja huomaa, että tietyssä työvaiheessa on vain pakko käyttää vaikkapa muovipohjaista liimaa, niin sitten käyttää sitä.

Peura huomauttaa, että käyttämiensä materiaalien kyseenalaistamisen lisäksi on keskeistä järjestää asianmukainen jätehuolto työhuoneelle: viemäriin kun ei saisi päästää mitään ylimääräistä, ei edes pigmenttihiukkasia.

“Tämä ei oman kokemukseni mukaan todellakaan toteudu joka paikassa: edes kaikissa taidekoulussa ei opeteta perusteellista jätehuoltoa tarpeeksi painokkaasti.”

“Näitä asioita on tärkeää pohtia, sillä vaikka maailman mittapuulla kuvataiteilijat ovat maapallon saastuttajina hyvin marginaalissa, niin me voimme ammattimme kautta esimerkillämme näyttää suuntaa kohti ekologisempaa ja kestävämpää tapaa olla olemassa tällä maapallolla. Voimme taiteen tekemisen kautta tutkia vaihtoehtoisia tapoja toimia ja jakaa löydöksemme taideteosten, taidekokemusten, muodossa muille. Kannustan myös äänestämään vaaleissa puolueita, jotka harjoittavat kestävää ilmastopolitiikkaa.”

 

Emma Peuran verkkosivut
Emma Peuran teokset Taidelainaamossa
Helsingin Paperipajan verkkosivut

 

Paperinvalmistusvälineistöä Helsingin Paperipajalla_Kuvaaja Laura Kansanen-Stavale

Paperinvalmistusvälineistöä