kuvataiteilija Panos Balomenos | Kuva: Laura Iisalo
Helsingin Taiteilijaseura on julkaissut vuoden 2026 alusta uutta kuukausittaista blogia. Nostamme keskusteluun ajankohtaisia ja yhteiskunnallisesti merkittäviä kuvataiteen kenttää puhuttavia aiheita. Kirjoittajiksi on kutsuttu HTS:n jäsentaiteilijoita, työntekijöitä sekä yhteistyökumppaneita.
Panos Balomenos on Helsingissä asuva ja työskentelevä kreikkalais-suomalainen kuvataiteilija. Hänen taiteellinen työnsä koostuu maalauksista, veistoksista ja installaatioista sekä performansseja varten luoduista asuista. Balomenoksen maalauksissa yhdistyvät historialliset tapahtumat, henkilökohtaiset tarinat sekä fiktiot, ja hän tutkii niissä mm. valtasuhteita, seksuaalisuutta ja politiikkaa.
Olen alun perin kreikkalaissyntyinen kuvataiteilija, joka on vuodesta 2003 lähtien asunut ja työskennellyt pysyvästi Helsingissä. Sitä ennen asuin muun muassa Italiassa ja Saksassa, ja vietin lyhyempiä jaksoja Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa.
Kun saavuin Suomeen 2000-luvun alussa, taidemaailma oli murroksessa. Se tarjosi uusia ja vaihtoehtoisia taidekenttiä, jotka todistivat, että merkittävää taidetta syntyy muuallakin kuin vain Lontoossa, New Yorkissa tai Pariisissa. Opiskelin tuolloin Frankfurtissa Städelschule-taidekoulussa ja koin todella vaikuttavaksi pohjoismaisten taiteilijoiden vahvan ja yllättävän saapumisen Keski-Eurooppaan. Se oli kuin tuore isku, joka ilmestyi ensisijaisesti mediataiteen muodolla ja tarjosi uuden näkökulman siihen, miltä taide voisi näyttää vakiintuneiden taidemarkkinoiden ulkopuolella, niin sanotussa periferiassa (tosin nykyisissä vaativissa geopoliittisissa olosuhteissa maailma on muuttunut, ja sana periferia aukeaa eri tavalla).
Minut toivat Suomeen Eija-Liisa Ahtilan suurenmoinen kolmikanavainen videoteos nimeltä Talo Kasselissa järjestetyssä Documenta 11 -nykytaidenäyttelyssä vuonna 2002 sekä Jimi Tenorin unohtumaton liveperformanssi skotlantilaisessa paviljongissa Venetsian biennaalin avajaisissa vuonna 2003.
Suomessa huomasin pian, kuinka vuosikausia jatkunut katkeamaton valtion tuki taiteilijoille ja kulttuurikentälle oli muodostunut osaksi maan identiteettiä. Tätä elementtiä ja sen vaikutusta ei voinut erottaa maan omasta julkisesta profiilista. Sen pystyivät ehkä parhaiten näkemään ulkomailla työskennelleet taiteilijat, jotka ihailivat juuri tätä etuoikeutta ja hyvin demokraattista pääsyä avustusjärjestelmään. Nykyään tilanne vaikuttaa valitettavasti olevan aivan toisin.
Siirrynkin tässä kohdassa tästä suoraan Helsingin kaupungin identiteetin nykytilaan. Talouskriisi heijastuu jo voimakkaasti taiteilijoiden työskentelyyn. Korkeiden hintojen vuoksi työtilojen vuokraaminen on monille lähes mahdotonta. Samaan aikaan on puhuttu julkisesti siitä, kuinka Helsinki varakkaana kaupunkina makuuttaa omistamiaan tiloja tyhjillään byrokraattisen monimutkaisuuden vuoksi sen sijaan, että niitä tarjottaisiin erityissopimuksella halvemmalla tai ilmaiseksi esimerkiksi taidekouluista vastavalmistuneille taiteilijoille, gallerioille ja taideorganisaatioille, jotka etsivät kipeästi edullisia tiloja. Esimerkiksi Taidekoulu Maa on pitkään kamppaillut vaikeassa taloustilanteessa, johon edullisempi vuokratila olisi tuonut helpotusta samalla kuin Galleria Rankka, joka on jatkuvasti etsimässä sopivia ja edullisia vuokratiloja. Lisäksi minulla on lukuisia ystäviä ja tuttuja, jotka kertovat myös aivan samasta ongelmasta, lista on loputon. Kaupungilta tuntuu puuttuvan kokonaan näkemys siitä, miltä tulevaisuuden kulttuurikaupunki voisi näyttää, ja millaista perinnettä olemme jättämässä tuleville sukupolville.
Monissa maailman kulttuurikaupungeissa on uskallettu tarjota tyhjiä tiloja todella edullisesti, joissain poikkeuksellisissa tapauksissa jopa ilmaiseksi. Tavoitteena on nostaa alueiden profiilia taiteilijoiden työn avulla. Tämä toimintatapa on osoittautunut toimivaksi muun muassa Rotterdamissa.
Helsingiltä puuttuu pitkän aikavälin näkemys markkinoiden toiminnasta ja siitä, että viisaat päätökset kantavat hedelmää vasta myöhemmin. Sijoittajat toimivat nyt nauttiakseen tuloksista myöhemmin, mutta kaupunki ei tunnu ymmärtävän tätä logiikkaa. Kulttuurin puolella prosessi on pitkä: voi kestää kymmenenkin vuotta ennen kuin investoinnit tuottavat kaupallista voittoa, tai pitkällä tähtäimellä mitattavaa yhteiskunnallista hyvinvointia. Vaikka kulttuuri kuuluu kaikille, ei sen arvoa pidä mitata vain opportunistisesti euroissa. Tutkimukset osoittavat, että edullisista vuokrasopimuksista nauttivilla alueilla taide kehittyy vauhdilla.
Tämä synnyttää vetovoimaa, joka heijastuu lopulta positiivisesti myös talouteen. Tämä voisi olla tulevaisuuden identiteetti kaupungille, joka toimii inhimillisesti, orgaanisesti ja ympäristöystävällisesti.
Seuraa meitä Instagramissa
