Taidemaalari Mika Vesalahti | Kuva: Nina Pauloff
Helsingin Taiteilijaseura julkaisee vuoden 2026 alusta uutta kuukausittaista blogia. Nostamme keskusteluun ajankohtaisia ja yhteiskunnallisesti merkittäviä kuvataiteen kenttää puhuttavia aiheita. Kirjoittajiksi on kutsuttu HTS:n jäsentaiteilijoita sekä työntekijöitä.
Mika Vesalahti (s. 1967) on Kuvataideakatemiasta valmistunut taidemaalari, joka myös kirjoittaa ja julkaisee esseistiikkaa. Hän asuu ja työskentelee sekä Helsingissä että Viron Viljandissa.
Taide rakastaa tarinaa itsestään vapautena. Se väittää seisovansa bisnesvetoisen maailman ulkopuolella, kilpailun yläpuolella, ikään kuin omalakisen todellisuuden piirissä. Mutta tämä on myytti. Ainoa kuvataiteen ero bisnesvetoiseen maailmaan on, että taide kieltää kilpailun. Silti se on sisäistänyt täydellisesti kilpailun hierarkkisen logiikan. Kuvataide ei ainoastaan siedä kilpailua: se elää siitä. Se on sulautunut kilpailun periaatteeseen niin täydellisesti, ettei sitä enää edes tunnisteta kilpailuksi, vaan toimintajärjestelmäksi.
Kenttä on jatkuvaa kamppailua: näkyvyydestä, apurahoista, näyttelypaikoista, diskurssista. Jokainen valinta on sijoitus. Jokainen näyttely on asemoituminen. Jokainen tauko ja hiljaisuus on tappio. Taiteilija ei ole vapaa toimija, vaan järjestelmän sisällä operoiva strategisti, joka oppii nopeasti, missä kannattaa olla ja kenen kanssa. Järjestelmä painostaa toimimaan ennaltaohjelmoidusti ja ennustettavasti. Muu käyttäytyminen syö menestymisen eväät.
On helppo osoittaa sormella diktatuureja ja niiden harjoittamaa sensuuria todeten, että siellä vapaus puuttuu. Mutta entä täällä? Länsimainen taidekenttä ei kiellä – se valikoi ja suodattaa. Se ei estä ilmaisua, se tekee siitä merkityksetöntä, ellei se mahdu rahoituksen, instituutioiden ja näkyvyyden kehikkoon. Jos ei ole näkyvä, vaipuu merkityksettömyyteen. Vapaus ei katoa, se ohjautuu markkinoiden ohjaamaksi suhteelliseksi "vapaudeksi", jossa vapauden pelimerkit ovat määritellyt ennalta.
Suurin uhka ei ole kielto vaan talouslogiikka. Se, mikä ei tuota näkyvyyttä tai oikeanlaista arvoa, jää tapahtumatta. Apurahapäätökset, kuraattorivalinnat ja mediatilan niukkuus muodostavat näkymättömän sensuurin, joka ei koskaan julista itseään sellaiseksi.
Suomalaisessa mediassa kuvataide on lähes mykkä alue. Kun siitä ei puhuta, sitä ei ole olemassa. Ja kun sitä ei ole olemassa, taiteilijan on rakennettava olemassaolonsa yhä tarkemmin valituissa paikoissa, kuten Anna Tuori toi esiin syntymäpäivähaastattelussaan. Näyttely ei ole enää vain teosten esittämistä, vaan selviytymisstrategia.
Taiteilijan vapaus ei siis ole annettu tila, vaan jatkuva ristiriita. Se on kykyä toimia järjestelmässä, joka vaatii mukautumista, silti vastustaen sitä. Ehkä todellinen vapaus ei merkitse kilpailun logiikan kieltämistä, vaan sen paljastamista ja ohittamista. Toimimista huolimatta siitä. Taiteilijan tehtävä ei ole sopeutua järjestelmään, vaan rikkoa sen ennustettavuus.
Omaehtoisuus on mahdollista, kuten osoittaa meneillään oleva brittiläisen Rose Wylien laaja näyttely Lontoon kuninkaallisessa taideakatemiassa The Royal Academy of Artsissa. 92-vuotias taidemaalari on kehittänyt omintakeisen maalauskielensä vuosikymmenten kuluessa ja viime vuosina kiihdyttänyt sen poikkeukselliseen intensiteettiin. Mitkään ennalta asetetut uraan liittyvät ehdot eivät täyty. Hänen maalauksensa eivät synny kilpailun ehdoilla, vaan siitä huolimatta.
https://mikavesalahti.voog.com/
https://www.royalacademy.org.uk/exhibition/rose-wylie
Seuraa meitä Instagramissa
