HTS:N JUTTUSARJA | Maapigmentit, myrkyt ja ilmaisun vapaus – kestävän kuvataiteen paradoksi | Miia Kallio
Muun yhteiskunnan tavoin kestävyys on päivänpolttava aihe myös kuvataiteen kentällä. Taiteilijat ovat usein hyvinkin valveutuneita asian suhteen ja käsittelevät teoksissaan ympäristöön ja kestävyyteen liittyviä teemoja. Kuitenkin taiteilijan voi käytännössä olla varsin haastavaa toimia kestävästi, vaikka tietoa ja halua löytyisikin. Olisiko parempi käyttää maatuvia ekologisia maapigmenttejä vai jopa vuosisatoja kestäviä mutta ympäristölle haitallisempia öljyvärejä? Käyttääkö kierrätysmateriaaleja, jotka saa edelleen kiertoon? Vai pitäytyäkö alun perinkin ekologisissa raaka-aineissa ja yksinomaan ympäristöystävällisissä menetelmissä? Ja kaiken ytimessä vaikuttaa taiteellinen vapaus, taloudellisista realiteeteista puhumattakaan.
Helsingin Taiteilijaseuralle myönnettiin kesän 2022 alussa Ekokompassi-sertifikaatti, jonka myötä seura on sitoutunut huomioimaan toimintansa ympäristövaikutuksen, tekemään konkreettisia valintoja ympäristön hyväksi sekä kehittämään toimintaansa jatkuvasti entistä ympäristötietoisemmaksi. Suurena paikallisena toimijana seuralla on myös suuri vastuu jäsentensä, henkilökuntansa ja asiakkaidensa osallistamisessa tähän kaikessa toiminnassaan niin gallerioissa, Taidelainaamossa, kuvataidekoululla ja kurssikeskuksessa kuin hankkeissaan.
Kestävyyteen liittyvien kysymysten parissa työtään tekevät myös Helsingin Taiteilijaseuran jäsentaiteilijat, joista haastattelimme kahdeksaa. Kestävä kuvataide on monisyinen, ristiriitainenkin asia, ja siitä tämä juttusarja kertoo.
Teksti: Aura Jaakkola
Kuvat: Laura Kansanen-Stavale
Keramiikkataiteilijan näkökulma:
Ekologisen taiteen toteuttamisessa kokonaisuus ratkaisee
Miia Kallio
kuva- ja keramiikkataiteilija Miia Kallio
Roihupellon teollisuusalueen uumenista löytyy keramiikkataiteilijoiden yhteisö Studio Savea, jonka tiloissa työskentelee myös kuva- ja keramiikkataiteilija Miia Kallio. Jyhkeät punasavesta valmistetut veistokset ovat eleettömän vaikuttavia ja kutsuvat tarkastelemaan puhuttelevia yksityiskohtiaan, kuten veistosten aukoista pilkistäviä pikkuruisia käsipareja. Viime vuosina Kallio on teoksissaan käsitellyt yhteiskunnan valtarakenteiden tematiikkaa. Tulevassa näyttelyssä nähtävät tuoreimmat teokset tutkivat ihmisen itsensä rakentamia sekä yhteiskunnan yksilölle asettamia esteitä. Lähtökohtana teoskokonaisuudelle toimivat residenssiaikana Budapestissä havainnoidut kaupunkikuvassa yleiset porttikäytävien kiviset stopparit. Taiteilijan mukaan este voi olla huomaamaton ja tarpeellinen omassa tehtävässään: kansalaisyhteiskuntakin tarvitsee omat esteensä.
Ihmisen toiminta aina puuttumista
“Voiko kuvataide olla ekologista? Ihan lähtökohtaisesti taiteessa muokataan jotain olemassaolevaa ja luodaan jotain uutta. Oikeastaan mikään ihmisen toiminta ei ole täysin ekologista, vaan aina puuttumista olemassaolevaan järjestykseen”, Kallio toteaa heti kysyttäessä kuvataiteen kestävyydestä.
Taiteilijan mukaan ympäristötaide, jossa käytetään vain teoksen sijaintipaikasta löytyviä materiaaleja ja niiden uudelleen järjestelyä, mielletään usein ekologiseksi taiteeksi. Silloinkin tulee kuitenkin huomioida teoksen tekijän matkakulut: taiteilija on voinut saapua jopa toiselta puolen maailmaa teosta toteuttamaan. Näin syntynyt hiilijalanjälki voikin olla yllättäen suuri.
Kallio huomauttaa, että myös teknologisten työvälineiden valmistuksessa voi kulua maailman resursseja huomattavia määriä. Aineeton kuvataide on kaikkea muuta kuin aineetonta silloin, kun taiteen tekemiseen tarvittava laitteisto ja käytetyt ohjelmat on uusittava muutaman vuoden välein. Lisäksi hän tuumaa, että näin pohjoisessa toimiva taiteilija tarvitsee lämmitetyn työtilan, jonka ylläpito väistämättä tuottaa hiilipäästöjä.
Taiteilijan mukaan ekologisen taiteen toteuttamisessa ratkaisevaa onkin kokonaisuus, ei suinkaan yksinomaan käytetyt materiaalit. Jos – ja kun – hyväksyy ajatuksen siitä, että pyrkii omalla toiminnallaan vähempään kulutukseen, voi taidetta tehdä pienimmän haitan periaatteella. Kallion oman käsityksen mukaan kuvataide ei koskaan ole täysin ekologista, mutta taiteen toteutuksessa syntyvää hiilijalanjälkeä on mahdollista pienentää.
Kaikesta huolimatta taiteilija uskoo vahvasti kuvataiteen ja kaiken muunkin taiteen välttämättömyyteen: taide on syvästi sidottu ihmisyyteen ja ihmisenä olemiseen. Taiteen avulla on mahdollista kertoa siitä, mihin sanat eivät riitä, ja taide vastaa kysymyksiin, joita ei osata edes esittää.
Uusmaterialismia ja hidasta työskentelyä
punasavesta valmistettu teos
“Oma taiteenalani keramiikka ei voi olla täysin ekologista oikeastaan koskaan. Keramiikka jo sanana tarkoittaa poltettua savea ja keramiikan valmistaminen kuluttaa aina energiaa ja muuttaa olemassaolevan maa-aineksen olomuotoa pysyvästi. Keramiikan väriaineet ovat maastakaivettuja metalleja. Kaikki tiedämme esimerkiksi ihmisten ja ympäristön riiston kobolttiteollisuudessa.”
Keramiikan teossa ympäristökuormaan voi kuitenkin vaikuttaa materiaalien ja tekniikan valinnalla, polttotekniikalla ja -lämpötilalla sekä jätehuollolla. Kallio toteaa, että aina voi kyseenalaistaa myös sen, mitä tekee: maailmassa on paljon tavaraa taiteesta käyttöesineisiin, ja on ihan aiheellista kysyä, onko se mitä itse tekee merkityksellistä ja välttämätöntä.
Omassa taiteellisessa työskentelyssään taiteilija on pikkuhiljaa kääntynyt yhä ympäristötietoisemmaksi. Hän kiinnostui 25 vuotta sitten suomalaisesta punasavesta sen polttovärin ja edullisuuden vuoksi. Vastavalmistuneena taiteilijana joutui laskemaan rahansa tarkkaan, ja suomalaisen punasaven vaativuus kiehtoi. Vähitellen Kallio alkoi panna merkille taiteen ympäristökuorman ja kiinnittää huomiota keramiikan ympäristövaikutuksiin sekä kaivosteollisuuden ylikansallisiin ongelmiin.
Nykyään Kallio käyttää miltei yksinomaan Somerolta Kultelan kylästä kaivettua suomalaista punasavea, ns. villisavea. Siitä hän ainakin tietää, ettei sen kaivaminen ole jo itsessään ihmisoikeusongelma. Lisäksi saven ympäristövaikutukset ovat rajatut: lyhyt kuljetusmatka on vähäpäästöisempi kuin Euroopasta laivatun teollisesti valmistetun savimassan vastaavat päästöt. Teokset poltetaan sähköuunissa matalassa lämpötilassa, jolloin kulutus on pienempää, ja uunin vastusten vaihtoväli on pidempi. Hitaan työskentelyn ansiosta polttaa ei tarvitse kovinkaan usein. Toisaalta itse työhuoneen lämmittämistä ja sähköä ei ole valittu ekologisin periaattein. Nämä ovat taiteilijan vuokranantajan valintoja, mutta työhuoneen vuokraamalla hän hyväksyy asian.
“Suurin tekijä ympäristöajattelussani on kuitenkin se, mitä ja miten teen. Työskentelyni on käsityövaltaista ja hidasta. Osittain myös materiaali rajaa työskentelynopeutta. Suomalainen punasavi on haastava isoissa muodoissa mm. suuren kuivumiskutistumansa takia. Päivässä saan tehtyä yhtä teosta n. 10 cm kerralla. Jos teen enemmän, niin suurella todennäköisyydellä puran tehdyn seuraavana päivänä, sillä muoto ei ole kantanut. Työskentelyni edellyttää kommunikatiivista suhdetta materiaaliin, saven kuuntelemista. Taiteellisessa ajattelussani on viitteitä uusmaterialismista. Hitaan työskentelyn takia haluan myös tehdä vain sellaisia teoksia, joilla koen olevan merkitys. Se, välittyykö tarkoittamani sisältö myös katsojalle, on tietysti toinen asia. Lähtökohtaisesti teen kuitenkin teoksia, joiden itse näen kommentoivan tätä maailmaa, jossa elämme.”
Teknisesti taiteilija pyrkii pitämään työskentelynsä yksinkertaisena käyttäen työvälineinään lähinnä puisia apuvälineitä ja omia käsiään. Teosten pinnat hän kiillottaa kivellä ja osittain engobekuvioinneilla. Engobena hän käyttää brittiläistä pallosavea ja Villa Karon stipendiaattina Beninissä ollessaan hankkimaansa luonnon punamultaa. Hän toteaa pienen punamultapussin riittäneen jo 15 vuotta, eikä pallosaveakaan pintakuvioinnissa liiemmin kulu. Toisaalta hän toteaa matkustaneensa mielellään eri puolille maailmaa tekemään keramiikkataidetta. Matkoilla hän on käyttänyt paikallisia materiaaleja ja seurannut työskentelytapoja. Teoksissa on toisinaan myös muita luonnonmateriaaleja, kuten esimerkiksi villaa ja juuttia, sekä myös kierrätysmateriaaleja.
“Tekemäni työt säilyvät käytännössä ikuisesti. Toisaalta ne eivät jätteenä ole ympäristöä vahingoittavia eikä niistä irtoa haitallisia päästöjä luontoon. Ne voisi hyvin murskata tien täyteaineeksi tiilijätteenä. Selvää on, että taiteen tekemiseni on kuluttanut maailmamme yhteisiä resursseja. Oman käsitykseni mukaan jokaisen taidetta tekevän on pakko hyväksyä se, että oma työ on myös päästöjen lähde.”
Aina voi pyrkiä kohtuullisuuteen
Kestävän työskentelyprosessin Kallio toteaa olevan omalla kohdallaan utopiaa. Hän pyrkii huomioimaan kulutuksensa monin tavoin työskennellessään, mutta toisaalta hän tiedostaa, että täydelliseen päästöttömyyteen tai kierrätettävyyteen on mahdotonta päästä. Hän käyttää materiaaleja vastuullisesti ja huolehtii siitä, että hän kierrättää ja käyttää uudelleen kaiken polttamattoman savensa. Lisäksi hän käyttää sellaisia materiaaleja, joiden hiilijalanjälki jää pieneksi. Silti hän toteaa kuluttavansa jatkuvasti, todennäköisesti enemmän kuin maailman kestokyky sallii.
“Itse koen, että rehellisyys itselleen on ihmiselle ylipäätään vaikeaa ja erityisesti oman kulutuksen ymmärtäminen on haaste jokaiselle länsimaiselle ihmiselle. Tässä on myös haaste, sillä helposti voisi myös todeta, ettei kestävyydellä ole merkitystä, koska en koskaan saavuta päästöttömyyttä. Voin silti pyrkiä kohtuullisuuteen.”
Taiteilijan kokemuksen mukaan lähes kaikki materiaalipohjaista kuvataidetta tekevät pohtivat myös tekemänsä taiteen kestävyyteen liittyviä asioita. Keramiikassa kotimaisten materiaalien hyödyntäminen on selvästi saanut tulta alleen, ja entistä useampi keraamikko ja keramiikkataiteilija pyrkii korvaamaan käyttämiään raaka-aineita kotimaisilla vaihtoehdoilla.
Kallio on toteuttanut myös ympäristötaidetta kasvitieteellisiin puutarhoihin Suomessa ja Baltiassa Kasvis-ryhmän kanssa. Ryhmä on vapaamuotoinen ja koostuu ammattitaiteilijoista, jotka työskentelevät ympäristökysymykset huomioiden ja niihin kantaa ottaen. Kestävyys ei kuitenkaan ole ensisijainen lähtökohta ryhmän yhteisissä näyttelyprojekteissa.”
Taiteilija kannustaa kollegoitaan miettimään oman taiteellisen prosessinsa alusta loppuun. Pelkästään materiaalivalinta ei riitä kestävyyden mittana, vaan on syytä ajatella myös työtilaa, varastoa, kuljetuksia, omaa matkustamista osana taiteellista työtään, työvälineitään ja energian kokonaiskulutusta. Kaikkiin näihin voi omalla toiminnallaan vaikuttaa, vaikkei nollapäästöihin koskaan pääsekään.
“Loppupeleissä kysymys on siitä, miten merkityksellisenä itse näkee oman taiteellisen työnsä. Ainakin itse tiedostan hyvin sen, etten voi lopettaa taiteen tekemistä. Ja uskon vahvasti taiteen merkitykseen ihmisyyden mittana.”
Studio Savean yhteisnäyttely Maasta käsin avautuu Stoassa 10.3. ja Otto Santalan kanssa toteutettu yhteisnäyttely Esteitä Laterna Magicassa 14.3.
kuva- ja keramiikkataiteilija Miia Kallio työhuoneellaan Roihupellossa