HTS:N JUTTUSARJA | Maapigmentit, myrkyt ja ilmaisun vapaus – kestävän kuvataiteen paradoksi | Tuula Moilanen
Muun yhteiskunnan tavoin kestävyys on päivänpolttava aihe myös kuvataiteen kentällä. Taiteilijat ovat usein hyvinkin valveutuneita asian suhteen ja käsittelevät teoksissaan ympäristöön ja kestävyyteen liittyviä teemoja. Kuitenkin taiteilijan voi käytännössä olla varsin haastavaa toimia kestävästi, vaikka tietoa ja halua löytyisikin. Olisiko parempi käyttää maatuvia ekologisia maapigmenttejä vai jopa vuosisatoja kestäviä mutta ympäristölle haitallisempia öljyvärejä? Käyttääkö kierrätysmateriaaleja, jotka saa edelleen kiertoon? Vai pitäytyäkö alun perinkin ekologisissa raaka-aineissa ja yksinomaan ympäristöystävällisissä menetelmissä? Ja kaiken ytimessä vaikuttaa taiteellinen vapaus, taloudellisista realiteeteista puhumattakaan.
TEKSTI: AURA JAAKKOLA | KUVAT: LAURA KANSANEN-STAVALE
Taidegraafikon näkökulma:
Kulttuurivaihtoa, perinnetaidon siirtämistä ja kestävää tarinankerrontaa
Tuula Moilanen
taidegraafikko Tuula Moilanen työnsä ääressä
Kruununhaan ytimessä sijaitsevaan tunnelmalliseen Marstähden työhuoneeseen astuessaan huomaa heti, että siellä vaikuttaa japanilaisen taiteen syvällisesti tunteva taiteilija. Tilat on sisustettu paitsi tarkoituksenmukaisesti myös viihtyisästi japanilaisin esinein, ja työvälineet on järjestetty säntillisiin riveihin. Esineistöön lukeutuu taidetarvikkeiden lisäksi mm. viuhkoja, tatameja sekä ukiyo-e-kuvia.
Täällä jo kahdeksan vuoden ajan työskennellyt taidegraafikko Tuula Moilanen suosii ja opettaa pääasiassa myrkytöntä vesiväripohjaista puupiirrosta. Sen pariin Japanissa pitkään asunut taiteilija päätyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1990. Tätä ennen hän ei ollut ajatellut kestävyyttä sen kummemmin.
Japanissa paperinvalmistusta ja muita perinteisiä taidemuotoja opiskellessaan Moilanen oppi arvostamaan luonnonmateriaaleja ja niiden puhtautta sekä ajallista kestävyyttä. Eräs hänen 1992 tekemänsä teos on esillä äidin luona Kuopiossa valoisassa huoneessa, eivätkä sen värit ole juurikaan haalistuneet. Moilanen toteaa kestävyyden olevan erityisen tärkeää myös teoksia myytäessä.
Aalto-yliopistossakin opettava Moilanen pitää ajatuksesta, että hänen teoksensa kestävät aikaa, eikä hän työskentelyllään ainakaan merkittävästi rasita luontoa. Lähes kaikki teokset ovat myrkyttömiä ja kierrätettävissä, poikkeuksena muutamat akryylimaalaukset sekä mokulito-vedokset, joissa on käytetty öljypohjaisia puupiirrosvärejä.
Eläintenkarvasiveltimiä ja kierrätysvälineistöä
Moilanen kertoo vesiväreillä työskenneltäessä työhuoneen ilmankosteuden olevan erittäin tärkeää. Tämän vuoksi työpiste on rajattu muoviseinäkkeillä, joiden sisällä on kaksi ilmankostutinta.
Taiteilija käyttää työskentelyssään luonnonpigmenttejä. Yli jäänyttä väriä ei huuhdella viemäriin, vaan sen annetaan kuivua kuppiin. Väri on jälleen käyttövalmista, kun sen päälle kaadetaan vettä. Moilanen suosii Holbein-merkin vesivärejä ja guasseja. Hän ei hevillä valmistajaa vaihda, sillä materiaalien kestävyys ja jatkuvuus ovat työn laadun vuoksi tärkeitä. Hän kertoo työskentelevänsä sarjamaisesti painaen ensin 10 tai 20 kappaleen sarjan, ja vasta sitten lisää.
Moilanen kuvailee luovassa prosessissa unohtavansa kaiken muun ja pääsevänsä meditaationomaiseen tilaan: hän kulkee kohti visiotaan värejä testaillen, dialogissa niiden kanssa. Puulaatan leikkaaminen on hänestä aivan erityisen ihana työvaihe.
Muihin työvälineisiin lukeutuvat kalligrafiasiveltimet, eläinliimat ja esimerkiksi peuran ja hevosen karvasta tehdyt vedostusharjat. Hän tähdentää, että eläimiä ei ole vahingoitettu tuotteita valmistettaessa. Moilanen intoutuu pohtimaan, että vesiväripuupiirroksessa käytettyjä laattoja voisi edelleen hyödyntää vaikkapa kauniiden laatikoiden materiaalina. Hän kertoo myös kunnostavansa itse työvälineitään.
Viime aikoina Moilanen on koettanut etsiä tarvitsemaansa välineistöä kierrätettynä, jottei sitä tarvitsisi tuoda Japanista asti. Yhden reissun aikana onnistuu enintään 50 kilon tavarakuorman kuljettaminen. Moilanen toteaa, että lentäminen maiden välillä ei ole kestävää, mutta hänen edistämänsä kulttuurivaihto sen sijaan on.
Perinnetaidon ja nykytaiteen rinnakkaiselo
taidegraafikko Tuula Moilanen työskentelee pääasiassa japanilaisen vesiväripuupiirroksen keinoin
Moilasen työskentelymenetelmät ovat varsin vakiintuneet.
”Olen kiintynyt seuraaviin, mieluisuusjärjestyksessä: vesiväripuupiirros, kirjansidonta ja taiteilijakirjat, länsimainen sekä japanilainen sivellinkalligrafia, pastellimaalaus puupinnalle, akryyli paperille.”
Viime aikoina hän on myös tehnyt jonkin verran itse paperia teoksiaan varten. Paperimassaan hän käyttää koevedoksiaan sekä japaninpaperin leikkuujätettä. Suunnitelmissa on kokeilla myös suomalaisia kasvikuituja arkkien massasekoituksissa. Moilanen on mukana myös Helsingin Paperipajan toiminnassa.
Moilasen suosimiin materiaaleihin lukeutuvat mm. käsintehdyt ja konevalmisteiset japaninpaperit, väripaperit, pahvi, puu, vaneri, kankaat, langat, vesivärit sekä sumi-muste. Hän pyrkii käyttämään työskentelyssään kestäviä ja luonnonmukaisia materiaaleja. Materiaalit tulevat suurelta osin Japanista, ja tarvikkeet ovat museolaatuisia. Monet työvälineistä ovat käsintehtyjä, minkä ansiosta ne kestävät erittäin pitkään.
”2000-luvulla Japanissa on ilmennyt pula perinteisten käsityöammattien jatkajista, joten esim. käsintehdyn japaninpaperin valmistuspajojen lukumäärä on vähentynyt, samoin puupiirrostarvikkeita tuottavien pienten pajojen. Tämä vähän huolestuttaa, samoin hintojen nousu. En kuitenkaan aio tinkiä laadusta jatkossakaan. Pitää vain yrittää tehdä entistä parempia teoksia, vaikka sitten vähemmässä määrin.”
Moilanen toteaa, että Japanissa perinteiden vaaliminen sekä uusi ja kokeileva tekeminen kulkevat rinnakkain: käsityöperinne pyritään säilyttämään aitona, ja nykytaide puolestaan kulkee omia polkujaan. Hän toivoisi, että Suomessakin siirrettäisiin vanhaa perinnettä ja käsillä tekemistä yhtä ahkerasti mestarilta oppilaalle, vaikkapa tuohivirsujen valmistamista. Uusi ja vanha eivät sulje toisiaan pois, päinvastoin.
Yksi Moilasen monista erikoisaloista on taiteilijakirjojen valmistaminen.
”Taiteilijakirjoja tehdessäni kuvittelen mielessäni henkilöitä, jotka sadan vuoden päästä löytävät kirjani. Se on ikään kuin juttelemista tulevaisuuden ihmisten kanssa. Ehkä silloin paperiset kirjat ovat suuria harvinaisuuksia.”
Opetustyön ja tekniikan siirtämisen jatkuvuutta
Taiteensa sisällöissä Moilanen ei kestävyyttä varsinaisesti käsittele: hänen teemojaan ovat pikemminkin ihmisten ajattomat tunne-elämykset sekä luonnon kauneus lintuineen ja kukkineen.
Taiteilija tunnustaa, ettei hän varsinaisesti seuraile nykytaideskeneä, mutta näkee omissa opiskelijoissaan nuorten kipinän ja tuntee konkreettisesti jatkuvuuden opetustyössään. Japanissakin ukiyo-e-perinnetaidon siirtämisessä on ollut kyse tekniikan opettamisessa mestarilta oppilaalle. 1700-luvulla kehitetty vedostusja leikkaustekniikka ovat edelleen voimissaan. Moilanen toteaa saman pätevän myös esimerkiksi perinteiseen japanilaiseen tekstiili- ja keramiikkataiteeseen.
Japanissa on toki myös nykypuupiirrosta. Puupiirrokset ovat siellä aina vesiväripohjaisia, jollei öljyvärin käyttöä erikseen mainita. Moilanen kertoo, että öljyvärejä ylipäätään on Japanissa käytetty vasta noin sadan vuoden ajan.
Taiteilijan mielestä öljyväri toimii ainoastaan suuren koon puupiirroksissa. Hänen kokemuksensa mukaan ihmiset myös vaihtavat hanakasti öljyväripohjaisen työskentelyn vesiväripohjaiseen sitä kokeiltuaan.
Moilanen kokee olevansa itse ennen muuta tarinankertoja kuvitusmaisilla teoksillaan, ei niinkään nykytaiteilija. Hänellä on tapana varustaa teoksensa pienillä lapuilla, jotka kertovat tarinan teoksen takana. Hän kokee, että tarinankerronta itsessään on kestävää.
Kestävän taiteen tulevaisuudennäkymistä kysyttäessä Moilanen peräänkuuluttaa kysynnän ja tarjonnan suhdetta.
”Ihmiset kuluttavat kuvia nykyisin suurella vauhdilla somessa ja netissä. Paperisen kirjan suosio on laskenut, kun voi kuunnella äänikirjaa helpommin. Jaksavatko ihmiset enää keskittyä tunnelmoimaan perinteisen kuvan edessä?”
Digitaiteessa on Moilasen mukaan se huono puoli, että se sammuu heti kun sähköt sammuvat. Hän arvelee ihmisten tulevaisuudessa hakevan enemmän taiteen tekemisen kautta saatavia elämyksiä kuin valmiin teoksen katsomista.
”Käsillä tekemisestä voi tulla monelle virkistävä ja aivoja aktivoiva harrastus, koska varsinainen ansiotyö on tietokoneen ääressä istumista ja ruutuun tuijottamista”, hän tuumaa.
taidegraafikko Tuula Moilanen työhuoneellaan Kruununhaassa
Tutustu taiteilijaan!
HTS:N JUTTUSARJA | Maapigmentit, myrkyt ja ilmaisun vapaus – kestävän kuvataiteen paradoksi
Helsingin Taiteilijaseuralle myönnettiin kesän 2022 alussa Ekokompassi-sertifikaatti, jonka myötä seura on sitoutunut huomioimaan toimintansa ympäristövaikutuksen, tekemään konkreettisia valintoja ympäristön hyväksi sekä kehittämään toimintaansa jatkuvasti entistä ympäristötietoisemmaksi. Suurena paikallisena toimijana seuralla on myös suuri vastuu jäsentensä, henkilökuntansa ja asiakkaidensa osallistamisessa tähän kaikessa toiminnassaan niin gallerioissa, Taidelainaamossa, kuvataidekoululla ja kurssikeskuksessa kuin hankkeissaan.
Kestävyyteen liittyvien kysymysten parissa työtään tekevät myös Helsingin Taiteilijaseuran jäsentaiteilijat, joista haastattelimme kahdeksaa. Kestävä kuvataide on monisyinen, ristiriitainenkin asia, ja siitä tämä juttusarja kertoo.